Ystävät rakkaat.

Pienoinen luova tauko työstä meneillään.. Tai no työstä ja työstä, mutta toivottavasti kohtapian näin voi jo sanoa. Hypätkäähän hetkoseksi laivani kyytiin.

Mies toi tänään kotiin jäätelöä. Ja vieläpä jotain todella superhyvää aino vanilja-valkosuklaajädeä, ilman keinotekoista skeidaa mukana! Mies tietää että jäätelömakuni on varsin suppeahko. Mies tietää, että suorastaan rakastan Aino-jäätelöitä. Mies ei kuitenkaan tiedä bulimisesta viha-/rakkaussuhteestani jäätelöön. Oi miten usein sitä söinkään: sen avulla saan sain aina ihan kaiken syömäni ulos! (Ei lapset, älkää hakeko täältä vinkkejä. Kirjoittaja ei halua harrastaa itsesensuuria omassa blogissaan syömishäiriönsä suhteen, jota koko blogi käsittelee. Toivottavasti kukaan ei tästä pahastu.) Jäätelöä minä en pysty syömään oksentamatta! Yleensä itseasiassa pyrin välttämään eläinkunnan tuotteita, mutta välillä teen kyllä poikkeuksia jos aivan erityisen hyviä maitotuotteita on tarjolla. Onneksi Mies ei ollut ostanut tofujäätelöä, sitä en varmaan olisi kehdannut käydä oksentamassa (Ei näin! Minunhan pitäisi kai ajatella täysin päinvastoin? Haluta parantua?)

No niin, hienosti sitten oksensin myös syömäni keiton ja leivänkin jäätelön mukana Illan olen litkinyt uudestaan tyhjentyneeseen vatsalaukkuun vain kahvia ja vihreää teetä. Mies on ystävien luona, itse en halunnut mennä. Pitkään aikaan oloni ei ole ollut kovin sosiaalinen. Ja pakollisetkin sosiaaliset tilanteet hoituvat onneksi niin kovin helposti alkoholin esiin puskeman charmin(?) avulla (kuten viimeeksi viikonloppuna, voi luoja..) Vaikka kaipaankin itseasiassa aivan hurjan paljon seuraa, en ole oikein osannut viime aikoina olla ystävieni seurassa oma itseni. Mistä minä heidän kanssaan juttelen kun pään täyttää taas aivan liiaksi anoreksian ääni: ääni, josta en uskalla kertoa kenellekään.

Poikkeuksen teki vain yksi syömishäiriöitä sairastanut ystäväni. Hänelle pystyin kertomaan aivan mitä tahansa, ja olenkin äärettömän kiitollinen kyseisen henkilön kuulumisesta elämääni. Tähänkin ihmissuhteeseen ilmeni kuitenkin eräs ongelma: huomasin ko. ystävälle ilmaantuvan selkeitä anoreksian oireita sen jälkeen, kun hän oli päättänyt lähteä ns. tukihenkilökseni. En todellakaan voinut antaa oman sairauteni treggeröidä hyvää ystävää takaisin tähän helvettiin ja huomattuani keskusteluidemme vaikutuksen aloin avautua hänellekin enää vain humalassa.

Miehelleni vihjailen koko ajan demonin läsnäolosta. Hän varmasti myös tajuaa vihjailut, näkee laihtumiseni ja pienet ateriani, toivottavasti ei sentään tiedä oksentelustani. Mitäpä hän pystyisi tekemään? Varmasti hän alkaa jo olla aika väsynytkin tautini jatkuvaan uusimiseen, väsynyt ja voimaton..

Tunnen oloni vain niin kovin yksinäiseksi. Ja niin moni nauraisi suoraan päin naamaani kuullessaan tuon väittämän, kaveripiirini kun on laaja! En vain tunnista joukosta ketään, kenelle oikeasti pystyn puhumaan omana itsenäni.

Lopetan valittamisen ja jatkan töitäni, ehkä jopa unohdan pahan olon ja yksinäisyyden. Koirakin pitäisi pitää lenkkeilyttää.