Olen nyt parin päivän ajan syönyt liikaa (ainakin oman mittapuuni mukaan) ja oksennellut. Taitaakin olla nuo jäätelön jälkeiset purjoilut, mistä viime postauksessa mainitsin, tämän vuoden ensimmäiset. Aihetta voisi olla juhlaankin, ellen olisi pilannut hyvää alkuvuotta jäämällä siihen saman tien koukkuun uudestaan ensimmäisen jäätelönsyöntikerran jälkeen. En kyllä yhtään ymmärrä miten jään aina uudestaan heti oksenteluun koukkuun kun mun on tarkoitus turvautua siihen vain tämän yhden kerran. Liian helppoa, aivan liian helppoa.. Tapa inhottaa itseäni niin kovin, oksentelu on likaisimpia syömishäiriöoireita heti laksatiivien käytön ja sen mahdollisten sivuvaikutusten jälkeen jälkeen mitä voin kuvitella. Tai no, ahmiminen ehkä mielestäni jopa likaisempaa, kertonee kenties jotain omasta sairaasta mielestäni.
Ahmimista en juuri pahimpia bulimiakausia lukuunottamatta ole harrastanutkaan. Oksentamisenikin ovat enemmän ns. normaalin syömisen jälkeen. Tai no.. mitä on ahmiminen, mikä sen määrittää? Itseasiassa kumoankin juuri sanomani: Kyllä. Minä harrastan ahmimista. Määrät eivät aina ole valtavia tai edes suuria, mutta kyllä minä ahmin. Pelkän ruisleivänkin voi ahmia sisäänsä mitään maistamatta, eikä ahmimisen tarvitse valttämättä edes jatkua tästä. Ja joskus päätettyäni oksentaa, olen tietoisesti alkanut ahmia mahdollisimman paljon ruokaa sisääni vaikka mieli ei tekisikään: "Jos nyt perkele oksennetaan niin tehdään se sitten kunnolla". Ja onhan se helpompaakin mitä täydemmältä vatsalaukku tuntuu: Jos vatsaan ihan fyysisesti sattuu täysi olo, niin työtä oksentamisen eteen ei juuri vaadita vaan laatta lentää itsestäänkin. Nykyään en itseni liian täyteen ahtamista enää kyllä oikeastaan ollenkaan harrasta. Jos oksentaminen tuntuu pakolliselta tarpeelta käyn toki oksentamassa (itseasiassa en edes ajattele asiaa ennen kuin huomaan jo olevani työn touhussa wc-pöntön äärellä), mutta en ahda itseäni väkisin ähkyksi vain koska oksennan joka tapauksessa.
Aikanaan jouduin opettelemaan oksentamisen jalon taidon. Olin vakavan alipainoinen ja päivittäinen ruokavalioni koostui lähinnä pakastevihanneksista suolalla, mausteilla, ketsupilla ja sinapilla höystettynä. Oksensin parsaa ja porkkanaa muutaman ruokalusikallisen (enempää en saanut ulos) itkien hysteerisenä silloisen poikaystävän asunnolla tämän ollessa viettämässä grilli-iltaa ystävien seurassa.
Muutama kesä sitten jouduin muuttamaan muutamaksi kuukaudeksi vanhempieni luokse. Juurikin tuona aikana kirjoitin blogini ensimmäiset postaukset. Mun alhainen bmi:ni ja luinen olemukseni ei äitiäni miellyttänyt ja hänen ruokakaappinsa puolestaan ei minua. Näiden kahden yhteentörmätessä oksentaminen muuttui arkipäiväiseksi ja helpoksi ja anoreksiani bulimiaksi. "Helvetti syödään sitten! Syödään oikein kunnolla! Jos sä haluat nähdä kun mä syön niin siinähän sitten katselet kun oikein mätän tän kaiken paskan sisääni! ..aina mä saan sen kaiken kuitenkin oksennettua ja siitä sä et tiedäkään mitään! ..helvetti tehän ette mua lihota!"
Arkipäiväistä ja hyvin helppoa oksentaminen on edelleen, vaikkakaan ei enää jatkuvaa. On kausia, milloin oksentelen enemmän, mutta bulimikon diagnostisia kriteereitä en enää täytä ja hyvä niin. En ole varmastikaan ikinä vihannut itseäni niin kovin kuin bulimisina kausinani, ja ehkä siksi tämä viime aikainen oksentelu pelottaakin niin kovin: En halua takaisin siihen kehon eritteiden tuoksuiseen todellisuuteen täyttämään itseäni ja elämäni tunteja aina vain uudestaan ja uudestaan täyttymällä ja tyhjentäytymällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti