Pitkästä aikaa ajattelin päivittää. Elin koko syksyn hurjan lamautuneena enkä kyennyt juuri blogia päivittämään saati saamaan oikeastaan yhtikäs mitään aikaiseksi.
Olen lihonut. Bmi on normaalin alarajoilla, en ole vuosiin ollut näin painava! Bulimiakin on ajoittain nostanut päätään ja olen löytänyt itseni yhä useammin posliinia syleilemästä. Vaatekokoni on silti tähän painoon yllättävän pieni, pienempi kuin muistaakseni joskus aiemmin näissä lukemissa, kiitos säännöllisen liikunnan. Nyt on kyllä laihdutettava, päästävä kesän mittoihini nyt ainakin. Tosin enää en ole kärsinyt samoista terveysongelmista kuin kesällä alemmassa painossa. Olisi kai myönnettävä etten ole enää pikkutyttö, eí keho kestä vuosikausia jatkuvaa rääkkiä. Ja vaikka usein ajattelenkin haluavani kuolla, en silti taida siihen olla vielä valmis, enkä halua syömishäiriöön kuolla sydämen yhtäkkiä pettäessä tms. En vain enää tunne kehoani omakseni ilman luisevuuttani, kaikki vähänkin naisellisemmat muodot, pehmeys, eivät ole minua.
Hutera parisuhteeni jatkuu edelleen. En tiedä miksi roikumme kiinni toisissamme kun kumpikaan ei enää siedä arkemme todellisuutta. Seksielämäkin on muuttunut pakkopullaksi. Ajattelen omia asioitani miehen tyydyttäessä itseään minuun, ahdistun koostani ja alastomuudestani, enkä pysty keskittymään ollenkaan oleelliseen. Mies on viimeisen puolen vuoden aikana ollut myös hivenen väkivaltainen humalassa, sekin saa mietteliääksi. Tunnen pettäväni itseni täysin olemalla tässä edelleen, olen kuitenkin jo teininä itselleni luvannut, etten mitään ihmissuhdetta jatka jos yhtään väkivaltaisuuksia polkuni varrelle kumppaniltani ilmenee. Vaikka kuinka päätämme meidän pariskuntana nyt tulleen tiemme päähän (ja voi, sitä tapahtuu usein), en voi kuin heltyä ja vastata suudelmiin miehen tullessa myöhemmin pyytelemään anteeksi. Kaikesta katkeruudestani ja epäuskosta huolimatta rakastan miestä edelleen (vai luulenko vain rakastavani? En enää luota omiin tunteisiinikaan ollenkaan).
Haluaisin oman elämäni takaisin, mutta pelkään yksin jäämistä. En tiedä miten osaisin enää asua yksin ilman että alan oireilla aivan liian pahasti syömisilläni. Lohduttajia toki aina löytyy, olkapäitä joita vasten itkeä, mutta se ei poista valtavaa yksinolon pelkoani, joka lähentelee suorastaan fobiaa. En osaa asua yksin, jo muutama päivä ilman ihmislajin edustajien seuraa saa minut sekaisin.
Nukkumaan kai pitäisi yrittää, mutta väsymyksestä huolimatta en tunnun saavan unta. Olen tänään syönyt aivan liikaa, enkä edes oksentanut. Olo on melkoisen ahdistunut ja epätoivoinen, minun olisi pitänyt aiemmin käydä tyhjentäytymässä kaikesta syömästäni ruoasta niin en ehkä kokisi oloani näin epäonnistuneeksi.
2 kommenttia:
Ihanaa saada sinusta elonmerkki näin pitkän ajan jälkeen! Kehottaisin (ja tukisin) sinua kuitenkin harkitsemaan vakavasti parisuhteesi jatkamista tai jatkamatta jättämistä. Jokainen on tietenkin yksilöllinen ja jokainen parisuhde omanlaisensa, mutta omasta kokemuksestani voin kertoa, että moni asia ratkesi yli kymmenen vuoden yhdessäolon ja eron jälkeen. Sain vihdoin olla oma itseni ja tehdä asioita niin kuin huvittaa. (Eron positiivisia vaikutuksia voisin jatkaa yhden kirjan verran.)
Kuten sanottu, en millän lailla kehota teitä eroamaan, mutta sen sijaan kehotan miettimään riittävästi sen plussia ja miinuksia. Kummat voittaa? Ja vaikka kliseeltä kuulostaakin, keskusteleminen on monesti aika poikaa ja helpottaa usein. Siis KUNNON keskusteleminen. Väkivaltaa ei tarvitse hyväksyä missään olosuhteissa - ei kännissä, ei selvänä.
Paljon voimahalauksia sinne ja jos mitenkään jaksat, päivitä pliis useammin! Olet monesti mielessäni...
Mies on nyt ollut jo monta päivää reissussa ja olen saanut olla yksin omien ajatusteni kanssa. Toiveeni tilanteemme suhteen heittelevät laidasta toiseen jatkuvasti, haluan erota ja sitten jo viiden minuutin päästä itken ikävääni ja vannon ikuista rakkautta. Tottahan se, että miinuksia suhteemme aikana on kertynyt hurja lista kun taas plussia puolestaan on valitettavan vähän.
Syytän ongelmistamme pitkälti itseäni: Mieleni syviä koukeroita,jotka satuttavat sekä itseäni että miestäni. Olen ajatellut saavani suhteemme kuntoon jos tervehtyisin, mutta en enää siihenkään oikein taida uskoa. Nämä arvet tuntuvat pysyviltä.
En kuitenkaan tiedä miten pystyn yksinkään jäämään, seinät kaatuvat päälle ja hengitys salpautuu jo muutaman päivän yksinolon jälkeen. Onneksi kotona on lemmikeitä seuraa pitämässä, mutta mies on uhannut nekin viedä jos tiemme risteytyvät eri suuntiin.
Nyt alkaa tekstiä tulemaan vaikka uudeksi blogitekstiksi asti, voisin yrittää sellaiseen sydäntäni purkaa ja oloani hetkeksi helpottaa.
Ja anteeksi hiljaiseloni. Ehkä olisi syytä päivitellä useamman, onhan se tosiaan terapeuttistakin. Sinun blogiasi olen aktivisesti seurannut, mutta elänyt niin hullun lamauksen vallassa viimeiset kuukaudet, etten ole edes kommentoimaan pystynyt..
Halauksia myös sinne ja hurjasti voimia! <3
Lähetä kommentti