Risteys.

Ensin vastaus haasteeseen, jonka jo jonkin aikaa sitten sain Nellalta.

"You are beautiful-tunnustus on tarkoitettu kaikille blogspotin näteille blogikirjoittajille. Tunnustuksen saaja haastetaan julkaisemaan 3-5 ennen julkaisematonta kuvaa omasta elämästään (oman kameran kätköistä) pienten selitysten kera ja jakamaan tunnustus eteenpäin kolmelle (3) muulle!"

***

Muutto

Aloitetaan ikävistä asioista. Muutto on ikävimpiä asioita mitä tiedän! Olen mieletön tavaran, ja varsinkin vaatteiden hamstraaja, joten muutossa onkin aina aivan uskomaton homma. Eräänkin muuton aikana vain yhtenä muuttopäivistä aikaa kului yli vuorokauden verran, vaikka apujoukkoja oli jonkin verran muuttotalkoissa mukana (ja muuttopäiviä siis useampi tosiaan). Kuva on eräältä vanhalta asunnolta muuton jäljkimeiningeistä.

Alankomaat

Amsterdam on yksi lempikaupungeistani ja olen käynytkin siellä useaan otteeseen. Muuhun Hollantiin olen valitettavan vähän ehtinyt toistaiseksi tutustua, mutta aion kyllä lähivuosina maaseutumatkustelunkin tuossa maassa toteuttaa. On ihastuttavaa siemailla tummapaahtoista kahvia samalla katsellen kaupungin vilinää, kukkasin koristeltuja polkupyöriä, ihailla arkkitehtuuria ja vain kuljeskella pitkin kaupungin katuja satunnaisia kannabisjointtejakaan unohtamatta. Tulppaanien ja tuulimyllyjen Alankomaat, oi rakkaus!

Kesä


Olut kuuluu vähän turhankin vahvasti kesään, mutta eipä ole sen tunteen voittanutta kun saa kauniina kesäpäivänä siemailla jääkylmää olutta rannalla mielellään vielä jonkin fyysisen urakan jälkeen. Kuvasta muistuu vahvasti mieleen se tunnelma, jonka koin kyseisenä aurinkoisena kesäpäivänä. Palelen myös läpi vuoden kesän kuumia jaksoja lukuunottamatta, eikä  se ole ollenkaan vähäinen syy pitää kesästä yli muiden vuodenaikojen.

Annan haasteen eteenpäin Tinkerhellille, Karmakillsille ja Charlylle.

***

Hörpin aamukahviani valtaisasta 70-luvulta peräisin olevasta melkoisen psykedeelisesta kupista ja ihmettelen, kuinka viime päivityksestä onkin kulunut niin hurjan pitkä aika! Olen kovin pahoillani yllättävästä blogihiljaisuudesta, päivittäminen on oikeastaan tuntunut viime aikoina vähän liian raskaalta ja siksi olen pystellyt poissa.

Päätin nähkääs parantua. Sekä miehen kuin myös muiden ihmissuhteiden takia. Ja toki itseni takia ennen kaikkea, olen kyllästynyt siihen kuinka anoreksia kontrolloi kaikkea elämässäni. Mussutin siis väkisin ruokaa kuukauden verran juuri peiliin vilkaisematta tai vaa'alla käymättä hokien samalla mantrana itselleni kuinka elämänlaatuni kohenee. Nyt olen herännyt ruokahorroksestani raakaan todellisuuteen ja ollut viimeisen viikon aivan äärettömän ahdistunut kertyneistä kiloista (+5kg). Olen itkenyt ja raivonnut miehelle ääneen valasmaista oloani, ravannut vaa'alla  ja laatinut erilaisia toimintasuunnitelmia miten saan mahdollisimman nopeasti kuukauden takaisen kehoni takaisin. Olen aivan liian lähellä normaalipainoa ja luoja miten se voikaan ahdistaa!

Nyt olen tienristeyksessä ja minun on pakko valita mitä reittiä lähteä seuraamaan: A.Vääntäytyä säännöllisemmin wc-pöntölle synninpuhdistukseen B.Palauttaa dieetti nälkiintymisasteelle C.Jättää hyvästit anoreksialle ja kääntää vammailu enemmän ortorektiseen suuntaan, liikkua tämä ylimääräinen massa lihakseksi.

Viimeisin noista olisi tietenkin se kaikista fiksuin reitti, mutta nälkiintyminen houkuttelee eniten. Hampaani valittelevat edellisistäkin oksentelukausista, joten viha-/rakkaussuhteeni bulimiaan jääköön edelleen maatumaan historian multiin. Ja vaikka tiedän, että luustoni ei arvosta nälkäkuureja, en vain osaa olla kallistumatta uudestaan ja uudestaan sille reitille.Rakkaussuhteellani anoreksiaan on pitkät ja vahvat juuret, niitä on ehkä jo mahdotonta saada kitkettyä.

Kävin eilen lääkärissäkin tarkoituksenani puhua syömishäiriöistä ja pyytää lähetettä eteenpäin hoitoa varten. Kuitenkin viime aikoina kertyneiden liikakilojeni takia päätin vain puhua muista mieltäni vaivanneista vähemmän tärkeistä asioista ja unohdin kokonaan niin syömishäiriö- kuin koko mielenterveysaiheenkin. Heti lääkärin huoneesta poistuttuani olisin halunnut jo palata takaisin. "Yksi pikkujuttu unohtui.."  En kääntynyt. Jatkoin matkaani pois sairaalasta ja siitä eteenpäin polkupöyrälläni kotiin ennen romahtamistani.

Olen lähitulevaisuudessa vielä puhelinyhteydessä omalääkäriini, uskaltaisinkohan edes silloin avata suuni?

Taidan lähteä lenkille. Josko juokseminen selvittäisi päätä ja kiinteyttäisi kehoa. Ja koirakin arvostaa.