Istun rapiseva sipsipussi vierelläni. Söin niitä aiemmin muutaman, ja yhden suklaapalan, pienen kakkupalan ja kaksi palaa pizzaa. Koko päivänä yhteensä. Tyttäreni nukahti vasta puoli kolmelta yöllä, koska oli erehtynyt päiväunille aiemmin, ja minua väsyttää, mutta uni ei saavu tänään helpolla.
Ajauduin menneeseen.
Ja taas hätkähtäen tähän hetkeen. Niin, tytär, esikoiseni. Milloin olenkaan viimeeksi kirjoittanut blogiini?
Olin varma, että olen maho. Hedelmällisyytensä turmellut luuranko, lisääntymiskyvytön ja -kelvoton epäihminen. Mutta kappas, kaksi viivaa ilmestyi tikkuun pissaamalla. Nyt lapsi on jo paljon puhuva ja paljon ymmärtävä pikkutyttö, joka tanssii, hyppii, kiipeilee, piirtää ja laulaa. Ihana tyttö. Ja minä siis äiti. Huh, mikä meriitti, Äiti.
Kasvattajana tietenkin pitäisi olla tasapainossa itsensä kanssa, opettaa lapsilleen rakkaudesta, hyvästä itsentunnosta ja syödä normaalisti.
Minä en oikein syö.
Mutta dmonia ei enää ole. On vain oma pieni päänsisäinen peikkoni, joka on jäänyt kiinni menneeseen, sen demonin varjoon.
Ja kyllä minä toisina päivinä syön, joskus jopa ihan normaalisti. Mutta se ei ole ensisijaista, annoskoot turhan pieniä ja venytän aamuni pellällä kahvilla pitkälle iltapäivään tai alkuiltaan, sitten ejkä muistan. "Ai hitto, sitähän pitää syödäkin.. Hmm, ehkä laitan kahvia tulille. Ja ei meillä ole taaskaan kaapissa mitään, mikä houkuttaa. Kyllä, kahvia, niin jaksan lapselle laittaa ruokaa"
Miten en osaa vieläkään oikein elää, vaikka kaikki on kai periaatteessa hyvin? Tosin itseäni en tunne. Kuka on tuo nainen, joka katsoo peilistä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti